toinen luku

heii naamat c:

Nyt ois viimein aika sille kuvatarinan toiselle osalle!! Eihän tässä oo kun puol vuotta mennyt edellisestä. :DD Toivottavasti tää ei oo teijän mielestä ihan järkyttävää paskaa. '''
Tällä kertaa päätin kokeilla tähän hiukan erilaista järjestelyä, tuntuu ainakin itselle paremmalta. Kertokaa toki kumpi miellyttää teijän silmää enemmän, voin toki palaa takasin tohon toiseen jos haluutte!

Edelliseen osaan tästä.


toinen luku

Minä tapoin hänet. Oman isäni.

Minä tapoin hänet ja juoksin pois.

Minulla ei ollut paljoa tavaraa mukanani. En omistanut paljoakaan. Muutaman ikuisuudelta tuntuvan viikon ajan asuin milloin missäkin. Tiesin, etten enää voisi mennä takaisin kotiin, en enää ikinä. Ja se ajatus oli yhtä aikaa hullun pelottava ja ihana. Olisin vapaa.

Laukkuni pohjalla minulla oli paperinpala. En ollut edes varma miksi jaksoin kantaa sitä mukanani, kai se tuntui tuovan minulle turvaa. Lopulta en jaksanut enempää. Lainasin puhelinta kadulta ja soitin paperissa olevaan numeroon.

Minä soitin Yukihimelle. Me puhuimme ja olin puhelun päättyessä niin helpottunut, niin onnellinen että purskahdin itkuun keskellä sitä kirkasta päivää.

”Onko hyvää?” Yukihime kysyi nauraen katsellessaan kuinka tungin ruokaa suuhuni kuin nälkäinen lapsi. Punastuin hieman ja yritin rauhoittua. ”En ole saanut mitään tällaista pitkään aikaan” mumisin hiljaa. ”Mutta syöminen ei ole syy sille että halusin nähdä sinut”, sanoin keräten ajatuksiani.

"Eikö?" Yukihime kohotti kulmiaan sarkastiseen sävyyn ja hymyili. "Mikä sitten?"

”Minä tarvitsen erään palveluksen. En pyytäisi tätä jos minulla olisi jokin muu vaihtoehto. Ei ole.” Yukihime kohotti kulmiaan toisen kerran kysyvämmin. ”Minä tarvitsen paikan jossa asua. Olet viimeinen oljenkorteni.”

”Niinkö? Et kuulosta olevasi kovin innoissasi mahdollisuudesta asua kanssani”, Yukihimen äänensävy sai minut punastumaan uudestaan. ”Äh, en tarkoittanut sitä noin. Voitko auttaa minua?” Yukihime huokaisi ja katsoi minua hetken mietteliäästi.

”Kai se voisi jotenkin järjestyä… jos kämppikseni ei pahastu.” ”Kiitos niin paljon! Kiitos! Olen varma että tulemme valtavan hyvin toimeen kämppiksesi kanssa!” Sillä hetkellä olisin voinut halata häntä. En kehdannut, vaikkakin jokin sisälläni kertoi, ettei häntä olisi haitannut.

"Niin. Minun ystäväni vain on vähän..."

"...erityinen"

~~~~

joo c:
Blogger tais taas vetää mun fonttikoot sun muut vähän perseelleen mut en jaksa alkaa tapella sen kanssa joten antaa olla.^^

Tiiättekö, mulla on ollu ihan järkyttävä nukkekuume viimeaikoina. Haluun Byul Lunatic Humpty Dumptyn, vaikken koskaan oikeesti oo hirveemmin välittäny Byuleista. Toi on jotenki niin mielettömän söpö. Toinen mitä itken on yhä se MIO Dal. Musta tuntuu et pyydän joululahjaks rahaa uuteen lapseen, oli se sit mikä tahansa.
Manta tuomitsee mun nukkemaun ku puhun sille mun grauleista :c

Ok laittakaa pls jotain kivaa rakentavaa naamakommenttia niin teette mut iloseks ja näin. Ootte söpöjä, heihei ♥♥